Jaakko Numminen

Ukraina

Ukrainan vuoden 2014 kriisin edetessä muistin, että olin lähettänyt elo-syyskuun vaihteessa 1991 Helsingin Sanomiin kirjoituksen Ukrainan historiasta. Lehti julkaisi sen 1. päivänä syyskuuta 1991 otsikolla ”Suomi tunnusti itsenäisen Ukrainan jo 1918”. Huomaan, että artikkeli ei ole kaukana tästä päivästä.

 

ARTIKKELI 1991

Kun television uutisankkuri viime lauantai-iltana kesken muiden kuohuvasta Neuvostoliitosta tulevien uutisten ykskantaan ilmoitti, että "myös Ukraina julistautui tänään itsenäiseksi", oikein säpsähdin. Olihan kysymyksessä toiseksi suurin neuvostotasavalta yli 50 miljoonine asukkaineen. Mutta ehkä vielä enemmän tuli mieleen historiallinen analogia: edellisen kerran Ukraina ali julistautunut itsenäiseksi marraskuussa 1917.

Ukrainaa ei Suomessa - varsinkaan sen kansallista heräämistä ja menneisyyttä - juurikaan tunnettane. Vielä viime vuosisadan oppikirjoissa ukrainalaisia kutsuttiin vähävenäläisiksi erotukseksi isovenäläisistä. Elis Lagerblad tosin jo lisää maantieteen oppikirjassaan vuodelta 1888, että tätä seutua - keskisen Dnieprin aluetta - kutsutaan myös Ukrainaksi. Vasta vähitellen tämän vuosisadan puolella on suomalaistenkin tietoisuudessa vakiintunut käsitys Ukrainasta ja sen omaleimaisuudesta. Nimitys Vähä-Venäjä, Russia Minor, näyttää muutoin periytyvän Konstantinopolin patriarkan kansliasta 1200-luvun lopulta. Nimitys Ukraina taas merkitsee "maata rajalla".

Vain vähitellen terminologia vakiintui Venäjälläkin. Herman Gummerus kertoo, että kun ukrainalainen yliopisto vihittiin Kievissä lokakuussa 1918, Kievin metropoliitta piti puheen, jota kuunneltiin hartaan hiljaisuuden vallitessa. Mutta kun vanha mies puhui kolmesta veljeskansasta, isovenäläisistä, puolalaisista ja vähävenäläisistä, ylioppilaat nostivat korvia huumaavan melun, ja metropoliitta oli pakotettu toteamaan, että hän oli tarkoittanut puhua ukrainalaisista.

Vastikään mietintönsä jättänyt Euroopan kansalliskielten ja kulttuurien toimikunta selvittää mietinnössään, että ukrainan kielen puhujamäärän arvioidaan nykyään olevan 40–45 miljoonaa henkeä. Paitsi Ukrainassa tätä kieltä puhutaan Slovakiassa sekä siirtolaisten keskuudessa Yhdysvalloissa ja Kanadassa.

Puhuttuna kielenä ukraina on vanha. Se alkoi kehittyä itsenäiseksi itäslaavilaiseksi kieleksi jo 1300-luvulla, kun Ukraina oli joutunut Liettuan ja Puolan haltuun. Nykyisen kaltainen ukrainan kirjakieli syntyi 1800-luvulla kirjailijoiden toiminnan tuloksena. Vuonna 1905 Pietarin tiedeakatemia selitti, että ukraina on kieli sinänsä eikä vain venäjän murre. Virallisen aseman kieli sai Venäjän vallankumouksen jälkeen.

Toimikuntamme pyrki myös muodostamaan käsitystä slaavilaisten kielten keskinaisesta asemasta, lähinnä niiden ymmärrettävyydestä. Asiantuntijat arvioivat, että valkovenäläiset ja ukrainalaiset ymmärtävät venäjää, mutta että venäläiset eivät ilman muuta ymmärrä näitä kieliä. Syyt tähän ovat ehkä enemmän yhteiskunnallisia kuin kielten rakenteesta johtuvia. Poliittinen ja yhteiskunnallinen tilanne Venäjällä ja sittemmin Neuvostoliitossa on vuosikymmenten mittaan johtanut yhä enemmän venäjän kielen valta-asemaan.

Ukrainan neuvostotasavallassa oli vuonna 1989 väestölaskennan mukaan 51,7 miljoonaa asukasta, joista 74 % ali ukrainalaisia, 21 % venäläisiä, 1 % valkovenäläisiä, 1 % juutalaisia ja vielä joukko puolalaisia, bulgaareja ja moldovialaisia. Kansallisuudeltaan ukrainalaisten osuus näyttää siten huomattavan vahvalta. Koko Neuvostoliitossa oli ukrainalaisia vuonna 1989 44,1 miljoonaa henkeä.

Ukrainalla on jännittävät historialliset vaiheet Puolan, Liettuan ja Moskovan valtakuntien välimaastossa ja lännen ja idän kirkkojen kohtauspisteessä. Ukrainan suuria sankareita ovat hetmanni Bohdan Hmelnitski 1600-luvulta ja hetmanni Mazzeppa saman vuosisadan lopulta. Jälkimmäinen teki liiton Kaarle XII:n kanssa. Ja niin suuri on historian voima, että kun Neuvostoliitossa valmistauduttiin pari vuotta sitten viettämään vuoden 1709 Pultavan voiton suuria 280-vuotisjuhlia, ne oli peruutettava ukrainalaisten vaatimuksesta.

*

Kun Ukraina oli julistautunut vuoden 1917 lopulla itsenäiseksi, ryhtyi suomalainen aktivisti ja itsenäisyysmies Herman Gummerus - sittemmin Helsingin yliopiston yleisen historian professori - ajamaan diplomaattisten suhteiden solmimista Ukrainaan. Hän oli aktivistikautenaan Euroopassa tutustunut moniin Ukrainan itsenäisyysmiehiin ja arvioi, että Suomen ja Ukrainan intressit olivat yhdensuuntaiset. Edustaja päätettiinkin lähettää, mutta vapaussodan tapahtumat tulivat väliin. Kesällä 1918 ulkoasiainministeri Stenroth oli kuitenkin epäileväinen ja torjuva Gummeruksen aloitteisiin nähden. Sen vuoksi Gummerus oli yllättynyt, kun hän sai Stenrothilta heinäkuun lopulla 1918 tiedustelun, olisiko hän valmis lähtemään Suomen edustajaksi Ukrainan Kiovaan.

Kun Gummerus hämmästyneenä selvitti uuden aloitteellisuuden taustaa, kävi ilmi, että Suomen Paperitehtaitten Yhdistys oli huomauttanut ulkoministeriölle, että Suomen kaupallisten intressien nimissä, lähinnä paperinmyynnin turvaamiseksi, Ukrainaan olisi solmittava diplomaattiset suhteet. Entisissä Ukrainan kuvernementeissa oli eräitä parhaita paperiteollisuutemme ostajia, ja arveltiin, että vastavuoroisesti saataisiin elintarvikkeita.

Gummeruksesta tuli virkanimitykseltään harvinainen charge des affaires, ei siis charge d'affaires, ei asianhoitaja, vaan asioiden hoitaja itsenäiseen Ukrainaan. Konsuliksi Kiovaan lähetettiin hänen matkaansa kenraalimajuri Rudolf Walden ja konsuliksi Odessaan eversti G. Serlachius. Ukraina puolestaan lähetti diplomaattiseksi edustajaksi Helsinkiin ulkoministeriön osastopäällikön Konstantin Loskyn, joka merkillistä kyllä oli antiikin historioitsija niin kuin Gummeruskin.

"Että tunnustaminen nyt tapahtui de jure, täytyi kuin itsestään seurata siitä, ettei missaan oltu sanottu tai kirjoitettu sen tapahtuneen de facto. Tätä Ukrainan kansanvaltaisen tasavallan tunnustamista ei tietääkseni ole koskaan peruutettu Suomen taholta", kirjoittaa historioitsija Gummerus vuonna 1931, ja tuntuu kuin sekaantuvan kuuden vuosikymmenen takaa tämän päivän keskusteluun. Ulkoasiainministeriön olisi ehkä syytä kirjata kaikki se, mitä aikojen myötä on tullut tunnustettua.

Tämän ja paljon muuta mielenkiintoista Herman Gummerus kertoi vuonna 1931 ilmestyneessä muistelmateoksessaan "Ukrainan murrosajoilta".

Gummerus ehti toimia Kiovassa kuusi kuukautta. Marraskuussa 1918 Ukrainan itsenäisyys päättyi Venäjän kansalaissodan melskeisiin, ja Gummerus palasi Suomeen.

Herman Gummerus paasi ehkä kielitaitonsa ja sivistyneisyytensä, kenties myös vanhojen ukrainalaisten yhteyksiensä tähden läheltä seuraamaan kansallisen Ukrainan lyhyttä tarinaa. Hän tarjoaa eläviä kuvauksia kansallismielisten ukrainalaisten johtohahmoista, erityisesti hetmanni Skorobadskista ja kapinallisten joukkojen johtajasta Simon Petljurasta. Hän viihtyi hyvin kansallisten johtomiesten "Ukrainalaisessa klubissa" ja hän sai harvinaisen kunnian olla läsnä Ukrainan ja Saksan välisissä rauhanneuvotteluissa.

Gummerus tapasi Kiovan kuukausiensa aikana myös monia suomalaisia maanmiehiä, niin kauppamiehiä kuin upseereitakin. Kaupalliset hankkeet kaatuivat, ja paikalliset ostajat, etupäässä juutalaiset liikemiehet kävivät kertomassa murheitaan asianhoitajalle "viittoillen kätensä melkein sijoiltaan”. Keisarin armeijan suomalaisia divisioonankomentajia liikkui hotelleissa. Ehkä erikoisinta oli, että Suomen entinen kenraalikuvernööri Gerard saapui eräänä päivänä Gummeruksen luo pyytämään apua nuoren poikansa vapauttamiseksi, kun tämä ali erehtynyt palvelemaan sotamiehenä hetmannin armeijassa. Pojan vaatteet vaihdettiin, ja hänet lähetettiin lähetystön pikalähettinä Odessaan.

Gummerus kuvaa elävästi vuoden 1918 tapahtumia Kiovan näkökulmasta. Myös Valkovenäjä oli julistautunut itsenäiseksi, mutta ennen pitkää Valkovenäjän johtajat saapuivat Kiovaan pyytämään liittymistä Ukrainaan. Krimillä sen sijaan kapinoitiin, eikä haluttu kuulua itsenäiseen Ukrainaan. Tässäkin on jälleen liittymäkohta vuoden 1991 tilanteeseen. Vain muutama päivä sitten kerrottiin Krimin väestön mielenosoituksista ja halusta kuulua Venäjän tasavaltaan.

Monessa katsannossa vuoden 1918 asetelma oli kuitenkin erilainen kuin vuoden 1991 tilanne. Ukrainaa pitivät hallussaan saksalais-itävaltalaiset joukot, ja hetmannin hallitus tukeutui niihin. Denikinin armeijaa odotettiin, valkoiset kenraalit ja tsaarivallan palauttajat eivät olleet halukkaita antamaan Ukrainalle itsenäisyyttä. Ukrainan pohjoiset maakunnat ja Harkovin, Jekaterinoslawin ja Donbassin teollisuuskaupungit ympäristöineen olivat bolshevikkien hallussa. Näin sekä Kievissä että Harkovissa oli oma ukrainalainen hallituksensa. Yhä useampien katseet alkoivat kääntyä bolshevikkien puoleen. Nämä edustivat uutta nousevaa yhteiskunnallista voimaa, johon myös monet kansallismieliset liittyivät.

Vuoden 1991 tilanne on monessa katsannossa toinen. Venäjän kansalaissodan melskeissä, Stalinin puhdistuksissa ja toisen maailmansodan suurissa ratkaisutaisteluissa on ankarasti verotettu Ukrainan talonpoikia ja sen nousevaa sivistyneistöä. Vaikeata on etäältä muodostaa kuvaa siitä, mitkä ovat tämän päivän Ukrainan henkiset voimat.

Nähtäväksi jää, mikä on nyt se kaikkivoittava uusi voima, jonka vuonna 1917 muodostivat bolshevikit ja nuorekas puna-armeija. Onko se oleva kaikki nielevä kansallistunto, joka saattaa yltyä kansalliskiihkoksi? Vai onko se liberaalinen ja demokraattinen kansalaisyhteiskunnan ajatus? Vai onko se kenties näiden historiallisten voimien onnellinen yhtyminen?

 

KOMMENTTI HUHTIKUUSSA 2014

Näin siis kirjoitin syyskesällä 1991. Kirjoituksen loppu näyttää olevan kovin optimistinen. Ei tullut Ukrainasta kansalaisyhteiskuntaa, vaan oligarkki-yhteiskunta. Toivottavasti nyt käy paremmin. Lisään vielä pari muistikuvaa 1990-luvulta.

Opetusministeriön tarjotessa vieraanvaraisuutta Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ja Venäjän ortodoksisen kirkon välisille oppikeskusteluille kuuntelin yhdessä arkkipiispa John Vikströmin kanssa J.L. Runeberg -aluksen pienessä kajuutassa joskus 1990-luvun alussa venäläisten metropoliittain kuvausta Ukrainan kirkollisista oloista. Venäjän patriarkaatin kirkon ja Ukrainan oman ortodoksisen kirkon ohella siellä on myös kirkkokunta, joka on jossakin roomalais-katolisen kirkon ja ortodoksisen kirkon välimailla. Mieleeni vastakohtaisuuksien esittelystä jäi, että joku metropoliitoista sanoi, että ”vertakin tulee vielä vuotamaan”. Hämmästyttävää on, että toistaiseksi ei näistä kirkollista vastakohtaisuuksista ole nykyisen kriisin yhteydessä juurikaan raportoitu.

Venäläisten asennoituminen Ukrainaan on peräti herkkä. Pietari-säätiö, jota olin perustamassa, julkaisi 1990-luvun alussa vanhan venäläisen humanistin ja akateemikon, pietarilaisen Lihatšovin esseekirjan suomen kielellä. Minulla oli kunnia haastatella yli kahdeksankymmentävuotiasta akateemikkoa Akateemisen Kirjakaupan haastattelutunnilla. Muun ohella tulin kysyneeksi jotakin Ukrainasta, jolloin akateemikko kivahti: ”Ei mitään Ukrainaa ole. Sana tarkoittaa venäjän kielessä rajaa.” Tästä oli haastattelijan vaikea jatkaa.

Venäjän ja Ukrainan rajalla ollaan tekemisissä itäisen Euroopan ehkä herkimmän alueen kanssa. Mielellään soisi, että kaikki, myös Suomessa, jotka asiasta lausuvat, tekisivät sen harkiten ja alueen menneisyyden ymmärtäen.

 

Jaakko Numminen

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

13Suosittele

13 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (10 kommenttia)

Käyttäjän markkuhuusko kuva
Markku Huusko

Kiitos Ukrainan tilannetta hyvin taustoittavasta kirjoituksesta. Tämä kertomasi venäläisen akateemikon parinkymmenen vuoden takainen lausahdus taitaa kuvata - pahoin pelkään - liiankin hyvin Putinin hallinnon asennetta tänä päivänä: ”Ei mitään Ukrainaa ole. Sana tarkoittaa venäjän kielessä rajaa.”

Käyttäjän jpvuorela kuva
Jari-Pekka Vuorela

Vaikka nykytilanteessa onkin epäilemättä suureksi osaksi kyse Itä-Ukrainan teollisuuden merkityksestä asevoimille, alustajan mainitsemat uskontoseikat ovat monenlaisille toimille sopivia perusteita:

http://jpvuorela.puheenvuoro.uusisuomi.fi/164180-k...
http://kohudosentti.blogspot.fi/2014/03/krim-on-va...

Käyttäjän anttiliikkanen kuva
Antti Liikkanen

Pieni reunamerkintä

Katariina Suuren ja Aleksanteri I:n aikaan Suomi jakaantui Vanhaan ja Uuteen Suomeen.
Rajana oli Kymijoki.

Uusi Suomi on eräissä piireissä ajateltu siksi alueeksi,jota Neuvostoliitto ja Venäjä jollain legitimteetillä saattaisi olla jälleen vaatimassa itselleen (Turun jne rauhat liittivät Uuden Suomen suurruhtinaskuntaan: Viipurin, Käkisalmen ja Kymenkartanon läänit).

Rehbinder tosin yritti 1824 siirrättää Uuden Suomen itärajaa kauemmas Pietarista ajatellen, että Pieratin turvallisuus sitä vielä edellyttäisi, mutta Aleksanteri I ilmeisesti katsoi, että on parempi, että suurruhtinaskunta on keisarin hallinnon "näköetäisyydellä" - eihän niistä "tsuhnista" koskaan tiedä.

Kun II Maailmansota lopulta "vaikeni", Suomi oli saanut yhden torjuntavoiton tässä katsannassa.

Uudesta Suomesta Vanhaan Suomeen liitettiin Kymenkartanon lääni.
Käkisalmen ja Viipurin läänit tosin menetettiin.
Vaatijan voitonmerkkinä.

Käyttäjän jpvuorela kuva
Jari-Pekka Vuorela

Termit ovat perinteisesti täysin päinvastaiset:

Juuri Vanhalla Suomella tarkoitetaan niitä alueita, jotka Ruotsi menetti Venäjälle Uudenkaupungin ja Turun rauhoissa; Viipurin, Käkisalmen ja Kymenkartanon provinsseja.

Uusi Suomi oli nimenomaan Suomen suuriruhtinaskunta Kymijoesta länteen.

Käyttäjän anttiliikkanen kuva
Antti Liikkanen

Olen termit ottanut erään edelleen vahvasti mukana olevan tietäjän ja toimijan alustuksesta viime viikonlopulta.

Kiitos korjauksesta, joka osoittaa se, että historian opintoni jäivät 1965 Vanhan Suomen multiin (Kouvola).

http://www.karjalatk.fi/historia/

Käyttäjän jpvuorela kuva
Jari-Pekka Vuorela

Kouluaikojemme oppikirjat kertoivat Vanhan Suomen olleen tuo alue Kymijoesta itään. Tyydyn laiskasti viittaamaan Wikipediaan:

http://fi.wikipedia.org/wiki/Vanha_Suomi

Huumorimielessä voisi tietysti viitata myös Wikipedia-artikkeliin Uudesta Suomesta. Ehdin avustaa sitä 1980-luvun paperiversiotakin.

Jukka Laine

EU ja Yhdysvallat ovat päättäneet että raja on. Saapi nähdä mihin rajaviivat vedetään.

Käyttäjän wiljoantero kuva
Antero Manninen

Jaakko Numminen:

"Venäjän patriarkaatin kirkon ja Ukrainan oman ortodoksisen kirkon ohella siellä on myös kirkkokunta, joka on jossakin roomalais-katolisen kirkon ja ortodoksisen kirkon välimailla."

Kyseessä on Ukrainan kreikkalaiskatolinen kirkko, jota myös Uniaattikirkoksi kutsutaan.
Tuo kirkko on yksi idän katolisista kirkoista, jotka noudattavat itäisen kristikunnan teologista, spirituaalista, kanonista ja liturgista perinnettä, mutta jotka kuitenkin pitävät päämiehenään Rooman paavia. Pääasiassa Länsi-Ukrainassa toimineet Venäjän ortodoksisen kirkon seurakunnat, jotka kuuluivat valtiollisesti Puola-Liettuan alaisuuteen, liittyivät vuonna 1596 Brestin unionissa katoliseen kirkkoon.

Brestin unionia on Venäjän ortodoksisessa kirkossa pidetty lähinnä kirkollisena imperialismina ja katolisen kirkon tunkeutumisena ortodoksiselle alueelle. Ukrainan kreikkalaiskatolinen kirkko lakkautettiin pakkotoimin Neuvostoliitossa 1946 ja suuri osa sen varallisuudesta siirrettiin Venäjän ortodoksiselle kirkolle.
Ennen lakkauttamista kirkon metropoliitta ja piispat pidätettiin. Lakkauttamista vastustaneet joko surmattiin tai vangittiin. Kirkko toimi maanalaisuudessa vuosina 1946-1989.
Paavi Johannes Paavali II julisti autuaaksi 28 Ukrainan kreikkalaiskatolisen kirkon marttyyria Ukrainan-matkallaan vuonna 2001.
Ukrainan kreikkalaiskatolinen kirkko laillistettiin jälleen Neuvostoliitossa 1989. Ukrainan itsenäistyttyä 1991 varallisuus palautettiin ja nykyään viitisen miljoonan henkilöä kuuluu Ukrainan kreikkalaiskatoliseen kirkkoon.
Metropoliitan istuin päätettiin 2002 siirtää Lvivistä Kiovaan. Nykyinen pääkirkko Kristuksen ylösnousemuksen kirkko vihittiin 2013. Metropoliittana on toiminut vuodesta 2011 Svjatoslav.

Suomessa hollantilaissyntyinen Suomen katolisen kirkon pappi,isä Robert de Caluwé (1913-2005) noudatti itäistä, bysanttilaista riitusta. Isä Robert tuli tunnetuksi maamme eturivin ikonimaalarina ja heraldikkona sekä merkittävänä ekumeenisena toimijana. Isä Robert perusti ja rakensi Espoon Myllyjärvelle Ekumeenisen keskuksen, jonka bysanttilaistyylisessä kirkossa toimitetuissa palveluksissa kävi runsaasti ukrainalaisia uniaatteja.
Isä Robert de Caluwén kuoleman jälkeen keskuksen toiminta on lakannut.

Käyttäjän jpvuorela kuva
Jari-Pekka Vuorela

Pääministeri Jatsenjuk on nimenomaan paavinuskoinen kreikkalaiskatolinen.

Käyttäjän SeikkuKaita kuva
Seikku Kaita

Tuossa viimeisessä kappaleessa on viisaus, jonka mioelelläni nostan tähän erikseen; saattahan olla, että kaikki eivät ole vaivautuneet artikkelia loppuun asti ajatuksella lukemaan:

"..kaikki, myös Suomessa, jotka asiasta lausuvat, tekisivät sen harkiten.."

Nopeita, reaktiivisia, sotaa haastavia lausuntoja meiltä Suomestakin moni lausui jopa ministerin arvovallalla heti vallankaappauksen jälkeen. Suomen onneksi Putin lausui pari päivää sitten jotain meidän kannaltamme positiivista, vihan ilmauksistamme huolimatta.

Suomen talous on kuralla ja huonommaksi menee. Sitä mukaa kun EU sotkee asiaa lisää, vaikeutuu Suomen tilanne entisestään.

Toimituksen poiminnat